Menoa ja meininkiä Windhoekissa

Tuli torstaina ja perjantaina lähdettyä vähän Windhoekin yöelämää katselemaan. Torstaina kävin uuden paikallisen ystäväni kanssa Fashion Barissa, jossa oli viikoittainen happy hour 21-00, jolloin kaikki shotit ovat yhden dollarin (n. 6,5 senttiä euroissa). Mesta oli aika autio kun mentiin sinne, ja musiikki soi hyvin kovalla. Paikan angolalainen ovimies yritti iskeä minua koko illan ja on kyllä ottanut yhteyttä useaan otteeseen. Eilen tilanne jopa kärjistyi, niin että maagiset sanat "i love you" pulpahtivat kännykän näytölle. Hyvin ilkeiden ja napakoiden kommenttieni jälkeen tyyppi tajusi homman nimen ja on nyt tainnut lopettaa. :D Kun kerroin yli-innokkaista jäbistä tuntemani namibiatytöt lupasivat neuvoa, kuinka epätoivoiset tyypit saadaan blokattua ottamasta yhteyttä.

Perjantaina mentiin sitten isommalla jengillä (suomalaiset, pari saksalaista ja kaksi namibialaista) syömään Xwama-nimiseen perinteistä namibialaista ruokaa tarjoilevaan ravintolaan, joka sijaitsee Windhoekin ns. slummialueella Katuturassa. Siellä tilattiin paljon ruokaa, joka syötiin yhdessä. Tän näköistä settiä (muun muassa) ilmestyi pöytään:

Kanaa, pinaattia ja tytöt.

Toukkia. Kuin popcornia.

Kannaa. Hyvvee ei pahhoo. Tosin päät vielä lautasella.

Vuohen pää eli "the smiley". Aivot syötiin kaivelemalla kallon sisään ja paikallinen tyttö popsi silmänkin.

Ihan hauska kokemus oli kyllä käydä tuollaisessakin ravintolassa. Ainakin voi sanoa syöneensä hyvin erikoista ruokaa. Tuolta sitten jatkettiin illanviettoon Warehouseen (osa lähti muualle), joka on tupaten täynnä oleva, suht iso ja edullinen yökerho. Siideri maistui ja saatiin UNAM:ssa opiskelevista boswanalaisesta ja zimbabwelaisesta pojista uusia kavereita. Tarjosin pojille ruotsalaista nuuskaa ja olivat aivan "high" siitä. :D Yökerhossa perskärpäsiä riitti ihan tarpeeksi ja "uusia kavereita" kyllä saisi vaikka kymmenen päivässä jos tahtoisi.

Lauantaina sitten vähien yöunien jälkeen painelin kuntosalille, jossa musiikki soi yhtä kovalla kuin yökerhossa. Sali oli kyllä muuten oikein hyvä ja laitteetkin olivat kaikki toiminnassa. Ainoa miinus oli se, että kaikki penkit heiluivat hirmuisesti, kun esimerkiksi yritti tehdä ylätaljaa.

Salin jälkeen lähdimme Olympia pools-nimiseen ulkouimalaan polskimaan ja nauttimaan kauniista sadepäivästä. Aurinkokin vähän pilkahti ja sain ehkä hippusen rusketusta. Paikalliset uivat 50 metrisen altaan matalassa päädyssä ja me mahduimme mainiosti uimaan matkaa. Jotkut jopa pyytivät osaa meistä opettamaan heitä uimaan. Vaikuttaa että suuri osa paikallisista on kuin onkin uimataidottomia.

Uimalasta otimme taksin Joe's Beerhouseen, joka on ehkä Windhoekin tunnetuin ravintola ja kaikki turistit aina menevät sinne. Joe's:ssa olikin valkoisia äijiä katsomassa rugbya ja huutamassa kaljatuopit kourassa televisiolle. Tuli vähän Suomi ja jääkiekkopelit mieleen.

Viime yö oli ihan pakko vaan nukkua ja jäi kyllä biletykset pois. Törmäsin illalla ekaan torakkaan kämppäni lattialla. Tapoin sen hiuslakalla ja sandaalilla. En kiljunut. Hyvien yöunien jälkeen  ryntäsimme suomipoikien kanssa aamulenkille UNAM:n ympäri ja näimme 20 cm pitkän, mustan tuhatjalkaisen ylittämässä tietä. Huikeita öttiäisiä täällä kyllä! Nyt olen jo aamupäivästä ihan poikki kaikesta urheilemisesta ja taidan mennä UNAM:n katolle elbailemaan ja lööbailemaan auringonoton merkeissä. Voipi olla että mennään myös pelailemaan biljardia suomipoikien kanssa UNAM:n eräässä talossa sijaitsevaan kerhotilaan. Jää nähtäväksi. :)

Jonottamisen luvattu maa

Namibiassa ollessani olen huomannut lyhyen pinnani kiristyvän tiettyjen asioiden takia. Näitä ovat muun muassa jonottaminen ja paikasta A paikkaan B ja sieltä paikkaan C ja takaisin paikkaan A juokseminen sekä yleinen välinpitämättömyys ja työmoraalin puute. Aina puuttuu joku paperi, leima tai ihminen tai on ruokatauko tai sairasloma tai office on siirretty jonnekin.

Olen nyt kolmatta päivää yrittänyt järjestää itselleni lukujärjestystä ja kurssien rekisteröintejä yliopiston intranettiin, mutta edes tiedekunnan yliviskaalin ja kv-koordinaattorin tapaisten tyyppien pakeilla käyminen päivittäin ei ole tuottanut kovin hyvää tulosta. Tänään jonotin puolitoista tuntia jonossa, jotta pääsin kuulemaan yliviskaali-kumileimasintyypiltä, ettei minun kurssejani ole vielä varmaankaan rekisteröity, mutta että minun tulisi mennä silti niihin.

Yritin sitten tänään mennä turismin hallinnon kurssille, joka oli paikassa X aikaan Y. Eipä ollutkaan. Kurssisalin edessä oli kasa ihmisiä menossa kasvatustieteiden luennolle. Perussettiä. Eilen nimittäin olin ensimmäisellä luennollani ja kuulin vierustoveriltani, että toinen valitsemani maantieteen kurssi alkaisi samassa tilassa heti edellisen perään. Jäinkin sitten odottelemaan vesipullon ja yökkömakuisen sipsipussin kanssa kynät teroitettuna kurssin alkua, vain huomatakseni että kaikki ihmiset olivat siirtyneet johonkin toiseen opetustilaan ja ko. Luokassa alkaisi toinen kurssi. Oh well.

Tänään tiedekuntani yliviskaalin apulaiskumileimasimen officeen jonottaessa tuli kyllä nuristua parin paikallisen tytön kanssa tämän maan jonotuskulttuurista ja tytöt kertoivat, miten kukaan ”musta” ei ole työmoraalista ikinä kuullutkaan. Kuulemma pääasia on että palkka juoksee, mutta töitä toki ei tarvitse tehdä kuin vain pakotettuna. Yksittäisen opiskelijan ongelmilla ei ole mitään painoarvoa. Olisi heidänkin mielestään iisimpää, jos hommat voisi hoitaa sähköisesti ja jonottamatta minuutin asian takia monta viikkoa.

Sama ”mua vituttaa et sä tuut kyselee multa mun työhön kuuluvia juttuja/vaivaamaan mua asioissa jotka mun kuuluis hoitaa”-mentaliteetti näkyi eilen myös KFC-pikaruokaravintolassa, kun uusi ystäväni yritti kysyä myyjältä, voisimmeko ostaa hampurilaisen. Asiakasnyrpistelijä sitten tiuski, että ei ole ei ole hampurilaisia, ei ole wrappeja ja tilatkaa ny nopeasti jne jne. Koitimme kysellä että mitä siellä on. Rahakaan ei tuntunut kelpaavan ja kaikki oli paskaa. Aika perussettiä kyllä. Saatiin jotain epämääräistä kanaa.

Suomalaisilla kanssaopiskelijoillani on puolestaan ollut ongelmaa muun muassa opiskelijakortin kanssa aamupalalla. Yhtä ei päästetty syömään, koska joku skannauslaite ei suostunut lukemaan opiskelijakortin viivakoodia. Sinänsä mielenkiintoista, koska kaksi aamua olen vain vilauttanut korttiani ja kuitannut nimeni listaan. Näemmä käytännöt vaihtuvat harva se päivä. :D

Kohta menen hakemaan passini ja viisumini ja toivon, että ensi viikon alusta saan vihdoin selvyyttä näihin kurssisekavuuksiin sekä saisin jääkaapin, jottei tarvitsisi syödä limua ja pähkinöitä ainoana ruokana.

Ekan päivän tunnelmia

Perillä ollaan, VIHDOIN!

Päästiin tasan 24 h aiottua myöhemmin laskeutumaan Windhoekiin, josta shuttle-kuski ajeli meidät yliopistolle. Kukaan ei ollut meitä vastassa perillä, mutta sekin juttu selvisi myöhemmin (koordinaattori joutui sairaalaan yms). Jouduttiin tosin opiskelijakorttikuvauksiin suoraan lennolta, nälkäisenä ja hyvin vähän nukkuneena (nukuin 48h sisään viisi tuntia) ja kuva oli kyllä sen mukainen.

Kampus sijaitsee keskellä ei-oikein-mitään, mutta täällä on pieniä kauppoja, joista saa ruokaa ja tykötarpeita. Eka yö yliopiston hoivissa meni ihan jees ja törmäsin illalla käytävillä paikallisiin, joiden kanssa tuli juteltua niitä näitä.

Tänään sitten käytiin aamupalalla, hoitamassa paikallinen puhelinliittymä luuriin,  ja kohta hoidetaan viisumit kuntoon. Pian keskustaan vähän shoppailemaan. :)

Ainoa vähän ärsyttävä asia on se, että minut on laitettu ensimmäisen vuoden maantieteen kursseille ja ei kyllä yhtään kiinnostaisi opiskella jotain "fundamentals of physical geography". Olin laitellut hakuvaiheessa papereihin jotain random mantsan kursseja, jotka sitten oli otettu kirjaimellisesti ja rekisteröity meitä kysymättä. Oli yksi tosi kiva kurssi, johon oisin halunnut ja hakupapereihinkin sen laitoin, mutta en mahtunut siihe (mur.... toinen vaihtari mahtu). Koitan päästä puhumalla huomenna taloustieteen laitoksen Afrikan talouden kursseille. Ne olisivat huomattavasti mielenkiintoisempia ja relevantimpia...

Kuulemisiin :)

Jumissa Heathrow'lla

Heippahei äiti, iskä ja muut.

Ei mennyt reissu niinku Strömssössä. :(

Koneemme hajosi mystisesti (tavaraluukun ovi ei mennyt kiinni) Lontoossa ja kolmen tunnin odottelun jälkeen keskiyöllä, British Airways veti liinat kiinni ja sanoi, että nyt kaikki jonottelemaan jotain hotellilappusia sun muita ja lento siirretään seuraavaan päivään klo 17.

Jaaha. Mäkkärin kautta mentiin sitten nukkumapuuhiin Radisson -hotelliin jonnekin länsi-Lontooseen ja täällä sitten mussutetaan aamiainen, lounas ja illallinen BA:n piikkiin. Mukaamme lyöttäyyi ortopedi ja jonkin sortin lääketieteen proffa, joka kyseli huomiselle Lontoon kierrokselle. Saapi nähä menenkö. Tääl hotlassa on suuret afgaanihäät ja tuntui hieman rupuiselta hikisissä vaatteissa hyöriä väsyneenä hyvin pyntättyjen kutsuvieraiden seassa. Piha täynnä Rolls Royceja ja Ferrareita.

Nettiyhteydet on huonot, wifit jopa mäkkärissä vaativat paikallisen puhelinliittymän ja adapteria ei ole, joten mitään laitteita en saa sitten latailtua. Infosin jo UNAM:a emaililla tästä tilanteesta, ja toivottavasti osaavat seurata netistä, mitä lentoja mahtaisi lähteä tiistaina aamusta Johannesburgista Windhoekiin. Kompensaatiota ei BA:n mukaan taida herua, vaikka 20 h viivytys tästä tulee ja uudet lennot järkkäillään meille.

Jännän äärellä mennään. Toivottavasti sitten tiistaina Windhoekissa!

T. yksi hyvin väsynyt matkustaja


Päivitys: Koitan vedota EY-tuomioistuimen ratkaisuun (mainittu asetuksen N:o 261/2004 5 artiklan 3 kohdassa) siitä, että tekninen vika ei ole pakottava syy, minkä vuoksi peruskompensaatiosta voitaisiin luopua tässä tapauksessa. British Airways on itse vastuussa tavaraluukun oven rikkoutumisesta ja 20h (ja yli 8000 km) myöhästyminen ylittää reilusti 4h ja yli 35000km  pituisen myöhästymisen, joten vaadin suurinta eli kuutta sataa euroa korvaukseksi myöhästymisestä. Katellaan..

Huomenna meikä itkee

Tänään painelen viimeiselle "ehtoolliselle" tai aamupalalle, mille lie ystävieni kanssa. Eilen tuli pistäydyttyä viimeistä kertaa pääaineeni laitoksella ja Unicafessa. Huijjuijj!

Nyt vähän alkaa hiipiä sellainen epäuskoinen fiilis ja pitäisi orientoitua hyppäämään lentokoneeseen HUOMENNA. Huhhuh. Nyt jo. Tai nyt vasta.

Lähden Afrikkaan toista kertaa elämässäni. Viime kerta oli sanoinkuvaamattoman huikea (kiitos asianosaisille), ja nyt odotan reissultani vähintään yhtä mahtavaa aikaa! En ole ikinä ollut ulkomailla kahta viikkoa pitempään, joten onhan tämä jännää!

Illalla chekkaan lennoille Seatgurun suosittelemille paikoille ja puntaroin vielä kerran tällä hetkellä täyteen ahdetun matkalaukkuni. Seuraavaa raporttia tuleekin sitten Windhoekista käsin.

Heippa Suomi. Heippa oma sänky ja nukkumakaveri ja tietysti heipat omalle perheelle ja kavereille!

Yhä lähtöruudussa

Joujou ja heipä hei. 6 yötä lähtöön on.

Kaikki kyselee, et miltäs nyt tuntuu lähteä. Seuraava giffi saakoon kertoa sen.

Eli eipä vielä pelota juurikaan. Enemmänkin sellainen olo, ettei tiedä mitä ajatella tulevasta reissusta. Unet eivät vieläkään käsittele Namibiaa. Paitsi yksi, jossa UNAM oli ultramoderni avaruustukikohta (mitä se tuskin todellisuudessa on).

Treffattiin tänään toisen vaihtoon lähtijän kanssa vaihtotuutoriamme ja kyseltiin viime hetken vinkkejä. Nyt on tiedossa hyvät ruokapaikat ja muut kommervenkit. Yllätyksille on silti varaa. Ilokseni Google, ystäväni, osasi kertoa että Windhoekissa on ihan kelpo kelit. En valita.

Kivasti muuten Namibiassa kursseille rekisteröitymiset ovat jo vauhdissa ja minä ähötän vielä kotisohvalla. Matkalaukkukin alipainoisena, mutta kaiken sisältävänä odottaa lähtijäänsä. Liimasin suht nolon suomenlipputarran laukun kylkeen, niin ei tule epäilystä, mistä maasta sitä ollaan tulossa.

Ehkä kohta se jännityskin hiipii mukaan geimeihin.